Trash Design

Selailin ja etsin erästä tiettyä kuvaa arkistoistani ja sain samalla huomata, kuinka paljon onkaan jo kaikenlaista duunaillut. Sydäntäni lähellä on herätellä kaikkea vanhaa uuteen elämään eli niin sanottua Trash Designia. En mie tiiä, onks tää nyt ihan designia, mutta ainakin kaikessa tekemisessäni on suuri  ilo ja rakkaus. Eikä nyt käy vähätteleminenkään, osan olen jo myynyt ja esillä ollessaan ovat kovastikin saanet hyvää palautetta.

Pop-upissa marraskuussa. Oltiin porukalla.

Enkelin tanssi. Paperinaru ja höyhenet.

Otetaan esimerkiksi vaikka valaisimet. Olen haalinut niitä ympäri Suomen kirpputoreilta. Jokainen vanhus on minulle uusi mahdollisuus. Puran valaisimet atomeiksi, enkä voi välttyä siltä ajatusleikiltä, missä milloinkin kyseessä oleva valaisija on palvellut. Ajatelkaa, joku vanhuksista on saattanut olla vaikka urhokalevakekkosen makuhuoneessa. Mikä historiikki!

Pinkki Ballerina. Silkkinauha ja höyhenet.

Rainbow. Silkkinauha.

Puran ne siis alkutekijöihin ja sähkömiehen opastuksella virtapiirit pannaan uusiksi. Jalat tahi varret, käsittelen maalaamalla ja varjostimet punon, käyttäen eri materiaalia. Oih, kuinka mahtavaa onkaan askarella näiden parissa! Siinä on käsillä tekemisen makua ja on jotenkin hieno tunne tehdä hylätystä tavarasta uusiokäyttöä.

Kuormauslavasta pöytä ja valaisimet Matkamessuilla.

Mökillä mutta jo myyty.

Taulut syntyvät samalla tavalla. Kirpputoreilla on niitä euron romupöytiä. Niitä niin, missä on kaikkea sellaista kamaa, mikä on jo tuhoon tuomittu, eikä niitä kukaan enää halua. Onnettomat. Minulle aarreaittoja ja niillekin uuden elämän anna. Sommittelen ja liimaan niitä pohjille, annan värin ja uuden pinnan ja katso, meillä on uusi uljas taulu. Millainen tarina kätkeytyykään näiden esineiden taakse? Se on myös kutkuttava ajatus.

Taulut pop-upissa. Myyty 2.

Kohtaamisia

Tämä henkilökohtainen suosikkini on taas tehty vanhaan ikkunapokaan. Rapsuttelin hilseilevän vanhan maalin poi ja lakkasin kehyksen kestämään. Kuvat olen ottanut mökiltä, kuunliljan lehdet sateen jälkeen. Kuvat on tulostettu harjatulle teräkselle ja toden totta, vaikutelma on kolmiulotteinen. Teoksen nimi on Kohtaamisia ja tätä sarjaa olisi tarkoitus tehdä enemmänkin. Ajan puute on yksi rajoittava tekijä. Mieli ja sielu taitelisi, mutta tätä arkeakin on pyöritettävä.

Äärettömyyden äärellä.

Vanha, mut ajattele kuinka hieno pöytä tulisi?

Tarvitseeko ihmisen aina olla oikea taitelija tehdäkseen taidetta? Eikö taide ole katsojan silmissä? Eikö tärkeintä ole tekeminen ja siitä aikaansaatu ilo. Jos saa luomisellaan tuoda kanssaihmiselle jonkun kosketuksen, ilon tai ajatuksen, niin olisiko silloin tavoittanut jotakin olennaista. Eikä se tarkoita sitä, että tavoitteen täytyy olla positiivinen kokemus. Marraskuisella Lontoon matkallani, koin epämiellyttäviä tuntemuksia modernintaiteen museossa. Olivat niin rumia, että voin pahoin. Mutta teokset siellä synnyttivät minussakin ajatuksen ja tunteen, olkoonkin epämiellyttävä. Taide puhuttelee, niin hyvässä kuin pahassa.